Tekoäly pelastaa kuvajournalismin

Syntyykö tulevaisuudessa teollisuudenala, joka keskittyy faktantarkistukseen?

Tekoäly on parasta mitä kuvajournalismille on tapahtunut pitkään aikaan. Tulevaisuudessa aitojen valokuvien arvo tulee kasvamaan. Kun täysin uskottavia tekoälyvalokuvia voi tehdä käytännössä kuka tahansa, pian ihmiset ovat valmiita maksamaan luotettavuudesta. Siitä, että tämä ihminen on käynyt paikan päällä, nähnyt tilanteen, muodostanut siitä käsityksen ja pukenut sen visuaaliseen muotoon. Mikä valtava voima valokuvalla voi parhaimmillaan olla, kun voit olla varma, että se on aito. 

Tämä luottamus on se, mistä lehden tilaajan kannattaa maksaa. Kun jättäydyt tutkitun tiedon ulkopuolelle, pian löydät itsesi epäilemästä rokotteita, kuulentoja ja Elviksen kuolemaa. Luotettavuus on myös ylivoimaisesti tärkein pääoma, mitä journalisteilla on. Eikä sitä ole vara menettää.

Tekoälyllä luotujen valokuvien tekniikka paranee hämmästyttävän nopeasti ja pian niitä voi olla mahdoton erottaa aidoista valokuvista. Uskon, että tulevaisuudessa ihmiset elävät valtavassa misinformaatiotulvassa, jossa tärkeä taito tulee olemaan valheellisen tiedon tunnistaminen. Maalaisjärki toimii edelleen, jos kuva on liian uskomaton, sitä on syytä epäillä. Lähde vaikuttaa myös;  jos kuva on julkaistu New York Timesissa, siihen voi luottaa enemmän kuin TikTokissa julkaistuun. 

Todellisuuksien välissä

Kävin kuvauskeikalla Romossa, Joensuun pohjoispuolella. Aiheena oli sähkökatkot ja tavoitteena oli päästä kuvaamaan sähkölinjojen korjaustöitä. Kuvauskeikoista voi aistia nopeasti, tuleeko mielenkiintoinen kuvaus vai ei. Nyt huomasi heti, että tästä tulee jännää. Asentajat Jari ja Toni olivat nk. pohjoiskarjalaisia suunpieksäjiä. Pitkää työrupeamaa tehtiin hyvällä huumorilla. On melkein outoa, miten nopeasti juttu luistaa joidenkin ihmisten kanssa. 

Vikapaikka oli vajaan kilometrin päässä tiestä ja sinne täytyi mennä moottorikelkalla. Jari tarjosi ystävällisesti kyydin kelkalla ja Toni tuli perästä suksilla. Kun aamulla valitsin vaatetusta, en osannut varautua siihen, että matkustan kelkalla ja kahlaan haaroja myöten lumihangessa. Siinäpä sitten farkunlahkeet märkänä kuvasin reilun tunnin korjaustöitä. Paluumatkalla kelkka kellahti nurin ja lennettiin hankeen. Hetkisen nipistin itseäni ja mietin miten olin päätynyt mukavan lämpimästä työpisteestäni tänne. Siinähän olisi voinut katkaista jalkansa ja sitten metsästä pääsy olisi ollutkin hankalaa. Kelkka saatiin nopeasti takaisin pystyyn ja pääsin takaisin autolle. Autolle, joka oli pysäköitynä tien sivuun hankeen. Kuin ihmeen kaupalla toimituksen etuvetoinen city-maasturi nousi takaisin tielle. Penkinlämmitin täysille ja kohti toimitusta. 

Tällaisten keikkojen jälkeen on outoa tulla takaisin toimistoympäristöön, jossa ihmiset tuijottavat ruutujaan samoilla paikoilla kun lähtiessäsi. Kukaan ei tunnu olevan tietoinen siitä, että tuolla ulkomaailmassa roikutaan tolppakengillä kymmenessä metrissä, kahlataan hangessa ja kaadutaan moottorikelkalla. Tekisi mieli huutaa että "tämä juttu ja kuvat pitää laittaa etusivulle ja isolla!" 

Kyseessä on eräänlainen journalistin versio Tukholma-syndroomasta, jossa kiinnyt omaan kokemukseen ja luulet että se kiinnostaisi myös muita ihmisiä.

The whole truth and nothing but the truth

Tähän leikkipuistokuvaan oli päätyä toimittajan oma lapsi, koska leikkipuistossa ei ollut oikeasti lapsia leikkimässä.

Oli vuosi 2005. Olin kuvaamassa Savon Sanomiin Tervon Lohimaan toimitusjohtajaa. Hän harrasti perhokalastusta, joten mentiin kosken rantaan ottamaan kuvia. Laitoin kalansilmäobjektiivin kameraan(näin toimii uransa aloittanut kuvaaja, polttoväli pitenee sitten kokemuksen lisääntyessä) ja yritin saada jotain ihmeellistä aikaan. Pyysin toimaria heittämään perhoa uudestaan ja uudestaan. Ohjasin mitään perhokalastuksesta ymmärtämättä. Kerroin miten vapaa tulisi pitää. Näytin mihin asentoon vapakäsi tulisi laittaa. Seuraavana päivänä eräs kalastusta harrastava totesi kuvan nähtyään,  "ei muuten näytä yhtään perhokalastukselta". Saatana, että hävettää vieläkin.

Periaatteeni kuvaamisessa on ollut siitä lähtien selvä. Kuvani esittävät kohteensa totuudenmukaisesti. En väitä, että en olisi koskaan ohjannut tilanteita tai vaikuttanut kuvattaviini. (Kukaan lehtikuvausta työkseen tehnyt tuskin voi sellaista rehellisesti väittää.) Yritän kertoa kuvillani tarinat niin todenmukaisesti, että voin nukkua yöni levollisin mielin.

Lehtikuvia on pidetty ja pidetään yleisesti uskottavina ja luotettavina dokumentteina kertomastaan aiheesta. Olisi hienoa jos tämä uskottavuus säilyisi. Toki journalismiin kuuluu sisäänkirjoitettuna subjektiivinen ote, joka vielä korostuu kuvajournalismissa. Tekstin aiheen tai varsinkin kuvan rajauksella voi jättää olennaisiakin asioita kertomatta. Hetki, jonka kameran suljin sadasosasekunnissa pysäyttää, ei voi olla kokonaiskuva mistään aiheesta, mutta asioiden vääristelyä pitää silti välttää.

Toimituksissa ollaan hyvin tarkkoja siitä, että lehtijutut ovat totuudenmukaisia ja esittävät asiat vääristelemättä. On outoa, että valokuvien suhteen ollaan paljon "joustavampia". Jos näyttävämmän kuvan saamiseksi pitää kuvaan pyytää toimituksen harjoittelija tai jonkun toimittajan lapsi, kukaan ei näe siinä mitään ihmeellistä. Jos joku rohkenee epäillä tätä toimintatapaa, vedetään esiin termi "kuvituskuva". Kuvituskuva on journalismissa se valokuva, joka näyttää oikealta valokuvalta, mutta yleensä kaikki sen sisällössä on lavastettua. Harvoin kuitenkaan näkee mainintaa kuvan yhteydessä, että kuvan esittämää tilannetta ei tapahtunut oikeasti. 

Mitä enemmän valokuvia silmiemme eteen päätyy, sitä suurempaan arvoon nousevat aidot, yllättävät ja ennen kaikkea totuudenmukaiset kuvat.

Hämärämies

Kuvateksti 1: Matti Virtanen hankki rautakaupasta uuden sorkkaraudan. Virtanen aikoo purkaa vanhan aitan kesämökillään.

Kuvateksti 2: Epäilty poistui paikalta parkkialueen taakse, josta hän jatkoi matkaa autolla moottoritielle etelään. Poliisi pyytää yleisöltä havaintoja tekijän pakoreitin varrelta.

Kuvan rajaus ja kuvakulma saavat asian näyttämään juuri siltä, miltä kuvaaja haluaa. Näennäisen arkipäiväinen tilanne voi näyttäytyä erittäin epäilyttävänä, jos niin halutaan.

Hiihtäjä takaapäin

Hiihtäjä Kari Varis Kontiolahdella.

Lauantaina töissä

9:10 Töihin hieman myöhässä.

9:15 Kahvia, kotona oli loppu.

9:20 Kone käyntiin ja päivän työlistaa selvittelemään. Keikkoja on vain neljä, mutta aikataulu on tiukka: tunnin sisällä pitäisi olla kolmessa eri paikassa, ja kahden keikan välimatka on 25 km. Yhdessä kuvatilauksessa mainittu "tehdään fiilistelyjuttu" -lause aiheuttaa hymähdyksen. Jos nyt ehtisi saada edes jonkun ruudun.

9:40 Aamuvuoron toimittajan kanssa aikataulujen läpikäyntiä. Perussuomalaisten piirikokouksen aikataulu on pahin mahdollinen minun aikataulun kanssa. Päätän kuvata uuden puheenjohtajan kokouksen jälkeen, vaikka parhaat kuvat toki saisi juuri valinnan varmistuttua.

9:50 Eilisistä ruuduista muutama arkistoon, jotain yleistä "syksyn lehdet varisee" -tuubaa, mutta kyllä niitäkin tarvitaan.

10:00 Etsimään päivän lehti ja tarkistamaan, oliko eilen kirjoittamani frisbeegolfpätkä lehdessä. Mistähän tästä talosta löytyisi tuore lehti? Ei löydy, enkä muista digilehden salasanaa. Nyt täytyy jo lähteä. Toimittajalla on kiire, on hänen ensimmäinen uutisjuttunsa. Kevyesti aloitetaan: vuorossa käsityömessut.

10:55  Parkkipaikka löytyy läheltä. Pikainen kierros ympäri Areenaa, kolme kuva-aihetta: yksi lehteen, yksi verkkoon ja yksi varalle. Yksinkertaista kuvaa, polttoväli lukittuna yli 50 mm ja kuviin korkeintaan kolme henkilöä. Parin palstan kuvaan ei kannata tunkea liikaa informaatiota. Parhaassa ruudussa toimittaja oli ehtinyt hiipimään taustalle. En ymmärrä, miten en nähnyt tuota kuvatessa?

11:20 Kuvat tehty. Pieni ongelma ilmeni. Toimittaja oli unohtanut kysyä kahden kuvassa olevan naisen nimet. Tätä ei ole nyt aikaa jäädä ratkaisemaan, menköön ilman nimiä. Urheilutoimittaja Haapala odottaa jo ampumahiihtostadionilla. Siellä alkaa 35 minuutin päästä hiihtotapahtuma.

11:55 Saavun massahiihtotapahtumaan. Sataa räntää, ja jo parkkipaikalla käy selväksi, etteivät massat ole liikkeellä. Ilmoittautuneita on 14, joista matkaan lähtee 10. Saan kasaan neljä erilaista aihetta 30 minuutissa, onneksi hiihtolenkki on lyhyt ja hiihtäjät tulevat monta kertaa ohitseni. Kuvauskopterinkin otin mukaan, mutta sitä ei tässä sateessa nyt lennetä.

12:35 Auton nokka kohti Joensuuta, jossa Perussuomalaisten piirikokous on jo käynnissä. Mietin pitäisikö ajaa sittenkin Onttolaan, jossa oli sovittu toimittajan kanssa treffit motocrossradalle klo 13. Päätän kuitenkin kiirehtiä Joensuuhun.

Piirikokouksessa pidetään puheita. Puheet tuntuvat kestävän ikuisuuden, kun olisi jo kiire seuraavaan paikkaan. Joku kokousyleisöstä ihmettelee, miksi media on päästetty kokoukseen. Voimme kuulemma seurata kokousta puheenjohtajan valinnan ajan. "Älkää huoliko, heti kun saan ruudun uudesta puheenjohtajasta, lähden kiitämään Onttolaan", ajattelen. Soitan motocross-jutun toimittajalle myöhästyväni.

13:30 Puheenjohtaja lyö nuijaa valinnan merkiksi, suljin laulaa ja sitten takkia päälle. Samaan aikaan uusi ja vanha puheenjohtaja halaavat, en ehdi siirtyä oikeaan paikkaan, takki roikkuu jo toisessa kädessä ja laukaisen pari kuvaa. Kuvassa näkyy vanha puheenjohtaja, mutta uuden kasvot jäävät piiloon.

13:35 Nälkä. Marketin salaattibaari tuo pelastuksen. Vielä ei tosin ehdi syömään.

13:50 Onttolan motocrossradalla vietetään hautajaisia. Ely-keskus on sulkemassa rataa, ja harrastajat ovat rälläämässä kuin viimeistä päivää. Paikalla on hautakynttilöitä, jotka toimittaja halusi kuvaan. Yritän saada kynttilät ja motocross-kuskin samaan kuvaan, mutta ei se onnistu luontevasti. Joillakin toimittajilla on tapana kertoa kuvaajalle, mistä kuva kannattaa ottaa. Nuorempana se ärsytti, nykyään siihen osaa suhtautua rennommin: useimmiten neuvot ovat hyödyttömiä, mutta joskus toimittajalta voi tulla käyttökelpoinenkin idea. Toimittajat ovat erityisen innostuneita kylteistä. "Siellä on sellainen kyltti, josta saisi HYVÄN kuvan." Kun tekstin ammattilainen valitsee kuvauskohdetta, siinä täytyy tietenkin olla tekstiä. 

14:15 Neljä eri motocross-aihetta taas kasassa ja suunta kohti toimitusta.

14:30 Toimituksessa. Nyt ruokaa mahaan. Kauhea nälkä.

15:00 Toimitussihteeri kertoo, että päivän lehdessä oli julkaistu minun kuvaamani arkistokuva, jossa oli jotain häikkää. Kaivan lehden esiin ja huomaan kolmossivulla suttuisen kuvan päiväkodin lapsesta. Kuva näyttää jotakuinkin siltä, jos vuoden 2001 kännykkäkameralla olisi kuvattu A3-kokoinen juliste. Taittaja on tehnyt 10 % osasuurennoksen vanhasta  arkistokuvasta. Tätä kuvaa on painettu 15 miljoonan euron painokoneella 40 000 kappaletta. Maailman kalleinta kalankäärepaperia.

15:50 Saan viimeiset kuvat käsiteltyä. Päivä oli paljon kiireisempi kuin arvelin. Siirtymiin meni yhtä paljon aikaa kuin kuvaamiseen. Kuvankäsittelyn yritän pitää mahdollisimman nopeana, jo kuvatessa koetan saada valotuksen kohdalleen. Päivän kuvasaldona oli  perushyviä dokumentaarisia uutiskuvia, joku voisi sanoa että hieman tylsiä ja tavanomaisia, mutta erikoisuuden tavoittelu on luksusta, eikä siihen oikein ollut tänään aikaa. Ehkä kiire on myös tekosyy jättää rohkeammat irtiotot tekemättä.

16:10 Käsityömessu-keikan toimittaja käy pyytämässä, voitaisiinko kuitenkin laittaa lehteen jokin yleiskuva käsityömessuilta, kun ottamaani kuvaan oli unohtunut kysyä kuvattavien nimet. Sanon, että käyhän se. Laitetaan vaan.

16:40 Lähden kotiin.

Linnun silmin

Ihmisiä seuraamassa maanparannusnäytöstä Liperissä.

 Kopterilla kuvattaessa on vaikea nähdä pieniä yksityiskohtia, joilla voisi kertoa tarinaa. Ilmakuvat ovat usein hyvin dokumentaarisia valokuvia, joissa kuvaajan oma näkymys aiheesta on vähäinen. Kuvan kiinnostavuus on melkein kokonaan siinä, että näemme asian ensimmäistä kertaa eri perspektiivistä.