Tekoäly pelastaa kuvajournalismin

Syntyykö tulevaisuudessa teollisuudenala, joka keskittyy faktantarkistukseen?

Tekoäly on parasta mitä kuvajournalismille on tapahtunut pitkään aikaan. Tulevaisuudessa aitojen valokuvien arvo tulee kasvamaan. Kun täysin uskottavia tekoälyvalokuvia voi tehdä käytännössä kuka tahansa, pian ihmiset ovat valmiita maksamaan luotettavuudesta. Siitä, että tämä ihminen on käynyt paikan päällä, nähnyt tilanteen, muodostanut siitä käsityksen ja pukenut sen visuaaliseen muotoon. Mikä valtava voima valokuvalla voi parhaimmillaan olla, kun voit olla varma, että se on aito. 

Tämä luottamus on se, mistä lehden tilaajan kannattaa maksaa. Kun jättäydyt tutkitun tiedon ulkopuolelle, pian löydät itsesi epäilemästä rokotteita, kuulentoja ja Elviksen kuolemaa. Luotettavuus on myös ylivoimaisesti tärkein pääoma, mitä journalisteilla on. Eikä sitä ole vara menettää.

Tekoälyllä luotujen valokuvien tekniikka paranee hämmästyttävän nopeasti ja pian niitä voi olla mahdoton erottaa aidoista valokuvista. Uskon, että tulevaisuudessa ihmiset elävät valtavassa misinformaatiotulvassa, jossa tärkeä taito tulee olemaan valheellisen tiedon tunnistaminen. Maalaisjärki toimii edelleen, jos kuva on liian uskomaton, sitä on syytä epäillä. Lähde vaikuttaa myös;  jos kuva on julkaistu New York Timesissa, siihen voi luottaa enemmän kuin TikTokissa julkaistuun. 

Todellisuuksien välissä

Kävin kuvauskeikalla Romossa, Joensuun pohjoispuolella. Aiheena oli sähkökatkot ja tavoitteena oli päästä kuvaamaan sähkölinjojen korjaustöitä. Kuvauskeikoista voi aistia nopeasti, tuleeko mielenkiintoinen kuvaus vai ei. Nyt huomasi heti, että tästä tulee jännää. Asentajat Jari ja Toni olivat nk. pohjoiskarjalaisia suunpieksäjiä. Pitkää työrupeamaa tehtiin hyvällä huumorilla. On melkein outoa, miten nopeasti juttu luistaa joidenkin ihmisten kanssa. 

Vikapaikka oli vajaan kilometrin päässä tiestä ja sinne täytyi mennä moottorikelkalla. Jari tarjosi ystävällisesti kyydin kelkalla ja Toni tuli perästä suksilla. Kun aamulla valitsin vaatetusta, en osannut varautua siihen, että matkustan kelkalla ja kahlaan haaroja myöten lumihangessa. Siinäpä sitten farkunlahkeet märkänä kuvasin reilun tunnin korjaustöitä. Paluumatkalla kelkka kellahti nurin ja lennettiin hankeen. Hetkisen nipistin itseäni ja mietin miten olin päätynyt mukavan lämpimästä työpisteestäni tänne. Siinähän olisi voinut katkaista jalkansa ja sitten metsästä pääsy olisi ollutkin hankalaa. Kelkka saatiin nopeasti takaisin pystyyn ja pääsin takaisin autolle. Autolle, joka oli pysäköitynä tien sivuun hankeen. Kuin ihmeen kaupalla toimituksen etuvetoinen city-maasturi nousi takaisin tielle. Penkinlämmitin täysille ja kohti toimitusta. 

Tällaisten keikkojen jälkeen on outoa tulla takaisin toimistoympäristöön, jossa ihmiset tuijottavat ruutujaan samoilla paikoilla kun lähtiessäsi. Kukaan ei tunnu olevan tietoinen siitä, että tuolla ulkomaailmassa roikutaan tolppakengillä kymmenessä metrissä, kahlataan hangessa ja kaadutaan moottorikelkalla. Tekisi mieli huutaa että "tämä juttu ja kuvat pitää laittaa etusivulle ja isolla!" 

Kyseessä on eräänlainen journalistin versio Tukholma-syndroomasta, jossa kiinnyt omaan kokemukseen ja luulet että se kiinnostaisi myös muita ihmisiä.

The whole truth and nothing but the truth

Tähän leikkipuistokuvaan oli päätyä toimittajan oma lapsi, koska leikkipuistossa ei ollut oikeasti lapsia leikkimässä.

Oli vuosi 2005. Olin kuvaamassa Savon Sanomiin Tervon Lohimaan toimitusjohtajaa. Hän harrasti perhokalastusta, joten mentiin kosken rantaan ottamaan kuvia. Laitoin kalansilmäobjektiivin kameraan(näin toimii uransa aloittanut kuvaaja, polttoväli pitenee sitten kokemuksen lisääntyessä) ja yritin saada jotain ihmeellistä aikaan. Pyysin toimaria heittämään perhoa uudestaan ja uudestaan. Ohjasin mitään perhokalastuksesta ymmärtämättä. Kerroin miten vapaa tulisi pitää. Näytin mihin asentoon vapakäsi tulisi laittaa. Seuraavana päivänä eräs kalastusta harrastava totesi kuvan nähtyään,  "ei muuten näytä yhtään perhokalastukselta". Saatana, että hävettää vieläkin.

Periaatteeni kuvaamisessa on ollut siitä lähtien selvä. Kuvani esittävät kohteensa totuudenmukaisesti. En väitä, että en olisi koskaan ohjannut tilanteita tai vaikuttanut kuvattaviini. (Kukaan lehtikuvausta työkseen tehnyt tuskin voi sellaista rehellisesti väittää.) Yritän kertoa kuvillani tarinat niin todenmukaisesti, että voin nukkua yöni levollisin mielin.

Lehtikuvia on pidetty ja pidetään yleisesti uskottavina ja luotettavina dokumentteina kertomastaan aiheesta. Olisi hienoa jos tämä uskottavuus säilyisi. Toki journalismiin kuuluu sisäänkirjoitettuna subjektiivinen ote, joka vielä korostuu kuvajournalismissa. Tekstin aiheen tai varsinkin kuvan rajauksella voi jättää olennaisiakin asioita kertomatta. Hetki, jonka kameran suljin sadasosasekunnissa pysäyttää, ei voi olla kokonaiskuva mistään aiheesta, mutta asioiden vääristelyä pitää silti välttää.

Toimituksissa ollaan hyvin tarkkoja siitä, että lehtijutut ovat totuudenmukaisia ja esittävät asiat vääristelemättä. On outoa, että valokuvien suhteen ollaan paljon "joustavampia". Jos näyttävämmän kuvan saamiseksi pitää kuvaan pyytää toimituksen harjoittelija tai jonkun toimittajan lapsi, kukaan ei näe siinä mitään ihmeellistä. Jos joku rohkenee epäillä tätä toimintatapaa, vedetään esiin termi "kuvituskuva". Kuvituskuva on journalismissa se valokuva, joka näyttää oikealta valokuvalta, mutta yleensä kaikki sen sisällössä on lavastettua. Harvoin kuitenkaan näkee mainintaa kuvan yhteydessä, että kuvan esittämää tilannetta ei tapahtunut oikeasti. 

Mitä enemmän valokuvia silmiemme eteen päätyy, sitä suurempaan arvoon nousevat aidot, yllättävät ja ennen kaikkea totuudenmukaiset kuvat.

Hämärämies

Kuvateksti 1: Matti Virtanen hankki rautakaupasta uuden sorkkaraudan. Virtanen aikoo purkaa vanhan aitan kesämökillään.

Kuvateksti 2: Epäilty poistui paikalta parkkialueen taakse, josta hän jatkoi matkaa autolla moottoritielle etelään. Poliisi pyytää yleisöltä havaintoja tekijän pakoreitin varrelta.

Kuvan rajaus ja kuvakulma saavat asian näyttämään juuri siltä, miltä kuvaaja haluaa. Näennäisen arkipäiväinen tilanne voi näyttäytyä erittäin epäilyttävänä, jos niin halutaan.

Hiihtäjä takaapäin

Hiihtäjä Kari Varis Kontiolahdella.

Lauantaina töissä

9:10 Töihin hieman myöhässä.

9:15 Kahvia, kotona oli loppu.

9:20 Kone käyntiin ja päivän työlistaa selvittelemään. Keikkoja on vain neljä, mutta aikataulu on tiukka: tunnin sisällä pitäisi olla kolmessa eri paikassa, ja kahden keikan välimatka on 25 km. Yhdessä kuvatilauksessa mainittu "tehdään fiilistelyjuttu" -lause aiheuttaa hymähdyksen. Jos nyt ehtisi saada edes jonkun ruudun.

9:40 Aamuvuoron toimittajan kanssa aikataulujen läpikäyntiä. Perussuomalaisten piirikokouksen aikataulu on pahin mahdollinen minun aikataulun kanssa. Päätän kuvata uuden puheenjohtajan kokouksen jälkeen, vaikka parhaat kuvat toki saisi juuri valinnan varmistuttua.

9:50 Eilisistä ruuduista muutama arkistoon, jotain yleistä "syksyn lehdet varisee" -tuubaa, mutta kyllä niitäkin tarvitaan.

10:00 Etsimään päivän lehti ja tarkistamaan, oliko eilen kirjoittamani frisbeegolfpätkä lehdessä. Mistähän tästä talosta löytyisi tuore lehti? Ei löydy, enkä muista digilehden salasanaa. Nyt täytyy jo lähteä. Toimittajalla on kiire, on hänen ensimmäinen uutisjuttunsa. Kevyesti aloitetaan: vuorossa käsityömessut.

10:55  Parkkipaikka löytyy läheltä. Pikainen kierros ympäri Areenaa, kolme kuva-aihetta: yksi lehteen, yksi verkkoon ja yksi varalle. Yksinkertaista kuvaa, polttoväli lukittuna yli 50 mm ja kuviin korkeintaan kolme henkilöä. Parin palstan kuvaan ei kannata tunkea liikaa informaatiota. Parhaassa ruudussa toimittaja oli ehtinyt hiipimään taustalle. En ymmärrä, miten en nähnyt tuota kuvatessa?

11:20 Kuvat tehty. Pieni ongelma ilmeni. Toimittaja oli unohtanut kysyä kahden kuvassa olevan naisen nimet. Tätä ei ole nyt aikaa jäädä ratkaisemaan, menköön ilman nimiä. Urheilutoimittaja Haapala odottaa jo ampumahiihtostadionilla. Siellä alkaa 35 minuutin päästä hiihtotapahtuma.

11:55 Saavun massahiihtotapahtumaan. Sataa räntää, ja jo parkkipaikalla käy selväksi, etteivät massat ole liikkeellä. Ilmoittautuneita on 14, joista matkaan lähtee 10. Saan kasaan neljä erilaista aihetta 30 minuutissa, onneksi hiihtolenkki on lyhyt ja hiihtäjät tulevat monta kertaa ohitseni. Kuvauskopterinkin otin mukaan, mutta sitä ei tässä sateessa nyt lennetä.

12:35 Auton nokka kohti Joensuuta, jossa Perussuomalaisten piirikokous on jo käynnissä. Mietin pitäisikö ajaa sittenkin Onttolaan, jossa oli sovittu toimittajan kanssa treffit motocrossradalle klo 13. Päätän kuitenkin kiirehtiä Joensuuhun.

Piirikokouksessa pidetään puheita. Puheet tuntuvat kestävän ikuisuuden, kun olisi jo kiire seuraavaan paikkaan. Joku kokousyleisöstä ihmettelee, miksi media on päästetty kokoukseen. Voimme kuulemma seurata kokousta puheenjohtajan valinnan ajan. "Älkää huoliko, heti kun saan ruudun uudesta puheenjohtajasta, lähden kiitämään Onttolaan", ajattelen. Soitan motocross-jutun toimittajalle myöhästyväni.

13:30 Puheenjohtaja lyö nuijaa valinnan merkiksi, suljin laulaa ja sitten takkia päälle. Samaan aikaan uusi ja vanha puheenjohtaja halaavat, en ehdi siirtyä oikeaan paikkaan, takki roikkuu jo toisessa kädessä ja laukaisen pari kuvaa. Kuvassa näkyy vanha puheenjohtaja, mutta uuden kasvot jäävät piiloon.

13:35 Nälkä. Marketin salaattibaari tuo pelastuksen. Vielä ei tosin ehdi syömään.

13:50 Onttolan motocrossradalla vietetään hautajaisia. Ely-keskus on sulkemassa rataa, ja harrastajat ovat rälläämässä kuin viimeistä päivää. Paikalla on hautakynttilöitä, jotka toimittaja halusi kuvaan. Yritän saada kynttilät ja motocross-kuskin samaan kuvaan, mutta ei se onnistu luontevasti. Joillakin toimittajilla on tapana kertoa kuvaajalle, mistä kuva kannattaa ottaa. Nuorempana se ärsytti, nykyään siihen osaa suhtautua rennommin: useimmiten neuvot ovat hyödyttömiä, mutta joskus toimittajalta voi tulla käyttökelpoinenkin idea. Toimittajat ovat erityisen innostuneita kylteistä. "Siellä on sellainen kyltti, josta saisi HYVÄN kuvan." Kun tekstin ammattilainen valitsee kuvauskohdetta, siinä täytyy tietenkin olla tekstiä. 

14:15 Neljä eri motocross-aihetta taas kasassa ja suunta kohti toimitusta.

14:30 Toimituksessa. Nyt ruokaa mahaan. Kauhea nälkä.

15:00 Toimitussihteeri kertoo, että päivän lehdessä oli julkaistu minun kuvaamani arkistokuva, jossa oli jotain häikkää. Kaivan lehden esiin ja huomaan kolmossivulla suttuisen kuvan päiväkodin lapsesta. Kuva näyttää jotakuinkin siltä, jos vuoden 2001 kännykkäkameralla olisi kuvattu A3-kokoinen juliste. Taittaja on tehnyt 10 % osasuurennoksen vanhasta  arkistokuvasta. Tätä kuvaa on painettu 15 miljoonan euron painokoneella 40 000 kappaletta. Maailman kalleinta kalankäärepaperia.

15:50 Saan viimeiset kuvat käsiteltyä. Päivä oli paljon kiireisempi kuin arvelin. Siirtymiin meni yhtä paljon aikaa kuin kuvaamiseen. Kuvankäsittelyn yritän pitää mahdollisimman nopeana, jo kuvatessa koetan saada valotuksen kohdalleen. Päivän kuvasaldona oli  perushyviä dokumentaarisia uutiskuvia, joku voisi sanoa että hieman tylsiä ja tavanomaisia, mutta erikoisuuden tavoittelu on luksusta, eikä siihen oikein ollut tänään aikaa. Ehkä kiire on myös tekosyy jättää rohkeammat irtiotot tekemättä.

16:10 Käsityömessu-keikan toimittaja käy pyytämässä, voitaisiinko kuitenkin laittaa lehteen jokin yleiskuva käsityömessuilta, kun ottamaani kuvaan oli unohtunut kysyä kuvattavien nimet. Sanon, että käyhän se. Laitetaan vaan.

16:40 Lähden kotiin.

Linnun silmin

Ihmisiä seuraamassa maanparannusnäytöstä Liperissä.

 Kopterilla kuvattaessa on vaikea nähdä pieniä yksityiskohtia, joilla voisi kertoa tarinaa. Ilmakuvat ovat usein hyvin dokumentaarisia valokuvia, joissa kuvaajan oma näkymys aiheesta on vähäinen. Kuvan kiinnostavuus on melkein kokonaan siinä, että näemme asian ensimmäistä kertaa eri perspektiivistä.

Sekvei

 Kiehtovinta katukuvauksessa on se, että tapahtumat jotka tulevat vastaan, ovat täysin ennakoimattomia. Kukaan ei koskaan keksi ideapalaverissa näitä tilanteita.

Onko muuten typerämpää asiaa kuin ideapalaveri? Palaverihan on siis luovuuden, ajattelun ja ideoinnin vastakohta. Yhteinen hetki, jolloin kirkkaatkin ajatukset ja visiot muuttuvat keskinkertaiseksi ja tasapaksuksi sanapuuroksi.

Tie

Kuva, jolle en ole keksinyt mitään käyttöä. Ei tule mieleen mitään juttuaihetta, minkä yhteydessä tämän voisi julkaista. Arkistoon laittaessa en meinannut keksiä mitään hakusanoja, millä tätä voisi etsiä. Joku tuossa maisemassa kuitenkin viehättää, tuijottelin sitä vartin ennen kuin otin kuvan.

Lukijan kuva

Lehdissä julkaistaan lukijoitten ottamia kuvia. Kuvissa esiintyvät useimmiten maisemat, kukat, lemmikit, auringonlaskut ja viime aikoina myös revontulet. Osa kuvista on erittäin autenttisen näköistä kamaa, mutta monet lukijat käsittelevät kuvansa ennen niiden lähettämistä toimitukseen.  Värisaturaatiot ovat tapissa ja väittäisin että osa kuvista on yhdistelmiä useista eri valoituksista. Siitä onkin varmaan sitten pieni askel siihen, että kuvasta poistetaan jokin väärässä paikkaa oleva puunoksa. Ja kun nyt tämä netistä waretettu Photoshop tässä koneella on, niin tällähän voisi lisätä maisemaan vaikkapa jäniksen. Nuo pilvet ovat jotenkin tylsät, eilen kuvasin paremmat. Noin. Nyt on hyvä.

Ammatikseen työtä tekevät lehtikuvaajat ovat henkilökohtaisesti vastuussa, että lehteen menevät kuvat ovat manipuloimattomia valotuksia. Voisi olla paikallaan kertoa julkaistujen lukijan kuvien yhteydessä, että lehti ei voi tietää miten kuvat ovat syntyneet.

Yli-käsittelyä

Clarity-säädön yliannostus on tyypillinen aikamme vitsaus.

2000-luvun alkupuolella kameravalmistajat lisäsivät kameroihin mahdollisuuden kuvata RAW-tiedostoja. Tämä tarjosi kuvaajille suuremmat jälkikäsittely mahdollisuudet. Se tarkoitti myös sitä, että photoshop-niilon piti tietää mitä tekee. Tavallisen kuluttajan käyttämä jpg-formaatti teki kuvaan suoraan tarvittavat automaattiset säädöt, RAW-kuvaan ne on osattava tehdä itse. Nykyään näkee kaikkialla kuvia, joita on työstetty tyyliin "nupit kaakossa". Kuvat ovat usein katselukelvottomia. Säätöjä tehdään liikaa, ja lopputulos on luonnottoman näköinen. Voin kuvitella miten kymmenen vuoden päästä katsotaan näitä kuvia ja mietitään, mitä ihmettä näille on tehty. Kuvienkäsittely on kuin bassonsoitto; kun sitä ei huomaa, se on tehty oikein.

Laitetaankin joku toinen kuva

Ratkaiseva syöttö lähtee Teemu Rannikon käsistä.

Joensuun Katajan Teemu Rannikko jahtasi koripallon eurosarjan syöttöennätystä. Yhdeksän koriin johtanutta syöttöä takaisi uuden ennätyksen. Päätettiin laittaa lehteen kuva juuri siitä yhdeksännestä syötöstä, mikäli se sattuisi ottelussa tulemaan.

Siinä sitten laskettiin Rannikon passeja yksi kerallaan. Kahdeksan syöttöä kun tuli täyteen, alkoi omakin syke nousta. Mietin kuumeisesti mistä saisin varmimmin syötön kuviin. Pelinrakentajan kuvaamista kentän päädystä vaikeuttaa se, että edessä on aina kymmenkunta pelaajaa, jotka tulevan kameran ja kohteen välille. Päätin siis kiivetä kentän laidalta päätykatsomoon. Siellä olin ylempänä kuin pelaajat ja näkyvyys olisi melkein esteetön. Vain koriteline blokkasi pienen kaistaleen kentästä. Paikka vaikutti erinomaiselta. Tästähän voi vaikka onnistua, ajattelin. Muutama näyttävä syöttökuva tulikin, mutta Rannikon kanssapelaajat eivät saaneet survottua palloa syötöistä pussiin. Lopulta Rannikko otti muutaman askeleen vasemmalle harhauttaen israelilaisjoukkueen puolustajat, hyppäsi ilmaan ja syötti Carson Desrosierisille, joka laittoi pallon koriin.

Laitettiin lehteen sitten kuva jostain toisesta tilanteesta.

Briiffi

Kinahmon koulun lakkauttamisen kuulemistilaisuus.

Saan toimeksiantoja kuvareportaasikeikoille usein ihmisiltä, jotka eivät ole koskaan itse käyneet kuvauskeikalla. Joskus käy mielessä, että heidän käsityksensä maailmasta perustuu CSI-sarjaan. Siinä arkisinkin asia tapahtuu hollywoodmaisen näyttävissä puitteissa.

Viime aikoina on myös lisääntynyt kuvausten ennakkosuunnittelu. Suunnittelu on järkevää, kun kuvataan studiossa, mutta studion ulkopuolella maailma on jo paljon monimutkaisempi. Nyt keikalle mentäessä saan usein liuskan mittaisen listan kuvaustoiveita ad:lta, joka on omassa päässään ehtinyt muodostaa mielikuvan siitä miltä reportaasin kuvien tulisi näyttää ja mitä niissä pitäisi näkyä. Nämä toiveet ovat usein täysin irrallaan todellisuudesta. Olen mennyt satoja kertoja paikalle huomatakseni, ettei ennakkokäsitykseni keikasta ollutkaan oikea. Sehän ei silti tarkoita sitä, etteikö tilanteesta voisi saada mielenkiintoisia kuvia.

Hyvä taittaja/AD/kuvatoimittaja on yleissivistynyt ihminen, jolla on taustaa toimittajana tai kuvaajana. Hän ei uuvuta kuvaajaa epärealistisilla toiveilla, joiden pakonomainen täyttäminen kuluttaa turhaan kuvaajan aikaa ja energiaa kuvauskeikalla. Mielenkiintoinen valokuva syntyy tilanteesta, jota ei osaa odottaa.

Kuva ei ole pikseleitä

Kun kaksi valokuvaaja kohtaa, ammattilaiset tunnistaa siitä, että he eivät aloita keskustelua kameroiden teknisistä ominaisuuksista. Miksikö? Siksi, koska pikselimäärät ja signaali-kohinasuhde eivät ole kiinnostavia keskustelunaiheita. Siksi, koska he lukevat muitakin sivustoja kuin Dpreview:tä. Siksi, koska heille syy ryhtyä valokuvaajaksi ei ollut se, että saa onanoida kameroiden päälle. Mikään kamera ei tee valokuvasta kiinnostavaa, sen tekee kuvaaja. Valokuvan voima ei ole koskaan ollut sen teknisissä ominaisuuksissa, vaan sen sisällössä.

Kahvia ja kakkua

Heikki Piirainen tarjoili kahvia Joensuun Taidemuseon Kaa(m)os-tapahtumassa.

Etusivun pääkuvaehdokas. Valittiin tämän sijasta kuva, jossa näkyi enemmän sitä ja sitten siinä oli paremmin se ja vaaka taittuu nätimmin ahtaaseen tilaan ja sitä oli haastateltu juttuun.

Varjoja

Ikäihmisten terveyspäivä Joensuu Areenassa.

Ironisesti töissä tehtaalla

Pillifarkut, punainen Jacques Cousteau-pipo ja Joutsenon sellutehdas. Yhdistelmä, jota en odottanut näkeväni.

Let's dance

Ylisoutajan sillan avajaisia juhlittiin valssaten Joensuussa.

Meni roskakoriin, koska etusivulle oli jo päivällä haettu kuva täysin samasta vinkkelistä. Niin kuin kaikissa suurissa taideteoksissa, tästäkin voi löytää taiteilijan tarjoamia metatasoja. Kuten toimituksen auto vasemmassa yläkulmassa.

Ammattimies

Olin kuvaamassa yrityksen syntymäpäiviä. Yritys jakoi lahjoituksia eri tahoille. Yritys kertoi uudesta mainoskampanjastaan. Yritys kertoi toimittajalle, mikä lahjoitus olisi paras uutisen kärki.

Otin kuvat, nauroin vitseille, pidin turpani kiinni. Näin toimii ammattilainen.

A Hard Rain's A-Gonna Fall

Sääennustus on luvannut Itä-Suomeen rankkoja sateita. Päivän aikana sataa koko toukokuun sademäärä. Tehtäväni on kuvata tämä rankkasade. Toimittaja on kirjoittanut jo jutun, nyt viiden palstan aukko sivulla odottaa tuoretta vedenpaisumuskuvaa. Lupaan toimitussihteerille, että kuva on taitossa viimeistään klo 22:45. Kadun tätä välittömästi.

Klo 21:52 Olen Joensuun torilla. Tihuuttaa vettä. Torin poikki ajaa pyöräilijä sadetakki päällä. Mietin voisiko se toimia kuva-aiheena. Hylkään idean. Otan puhelimella yleiskuvan torilta ja lähetän sen toimitusjärjestelmään. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Klo 22:05 Ajan 6-tietä etelään. Kaupungin etelä-puolella on kuulemma rankkoja sateita. Näin väittää sadetutka. Auton tuulilasi kastuu juuri ja juuri.

Klo 22:25 Saavun takaisin kaupunkiin. Muistikortilla ei vieläkään ole mitään julkaisukelpoista. Löydän rautatieaseman läheltä vesilätäkön. Jään odottamaan autoa, joka ajaisi lätäkön yli vesi roiskuen. 20 minuuttia deadlineen. Toimitukseen matkaa 8 kilometriä.

Klo 22:34 Punainen taksi lähestyy. Laittaa vilkun oikealle. Nyt tai ei koskaan. Kuljettaja huomaa minut ja hiljentää vauhtia. Heilautan kättä merkiksi:"anna mennä vaan vauhdilla". Kuski kiertää lätäkön, ettei vesi roiskuisi päälleni. Tungen kameran laukkuun ja juoksen autolle. 11 minuuttia deadlineen.

Klo 22:44 Klikkaan kuvan toimitusjärjestelmään.